Pieni ajattelija

On vain tämä hetki. Eilinen on mennyttä, huominen ei vielä ole täällä.   Elä hetkessä, carpe diem, ole enemmän läsnä muille ja itsellesi. Mindfulness, tietoinen läsnäolo, on elämisen taitoa ja aistien ilotulitusta. Muista maistaa syödessäsi, kuunnella ja tuntea askeleesi kävellessäsi, tuntea miten happi kulkeutuu verenkierrossasi hengittäessäsi. Mitä tahansa teetkin, tee se tietoisesti tässä hetkessä. Mindfulnessia tarjotaan lääkkeeksi melkein mihin vain. Ja se onkin hyvä lääke - oikein annosteltuna ja muiden lääkkeiden rinnalla. Kun suorittaja alkaa käyttää lääkkeenä tietoista läsnäoloa, hän alkaa helposti suorittaa sitäkin. Ajattele että istut kahvipöydässä ja keskustelet ystäväsi kanssa yrittäen samalla orjallisesti olla tietoisesti läsnä. Keskityt kuuntelemaan ystävääsi, nauttimaan jokaisesta siemauksesta kupistasi ja olemaan läsnä omille tuntemuksillesi. Et pääse edes alkuun, ennen kuin huomaat epäonnistuneesi. Yksi asia, joka tekee meistä ihmisistä ihmisiä, on kykymme muist

  On kaksi tapaa sanoa ei. Aina, ja ei koskaan. Jos sinulle on sanottu, tai olet itse sanonut itsellesi, että sinun pitää opetella sanomaan ei, on jälkimmäinen sinulle tuttu. Jos taas löydät itsesi pohtimasta miksi et taaskaan tarttunut tilaisuuteen, silloin sanot ei asioille, joille oikeasti haluaisit sanoa kyllä.   Oman havaintoni mukaan suurin osa ihmisistä löytää itsensä molemmista ryhmistä, riippuen tilanteesta. Tykkään katsella asioita eri näkökulmista ja kaivella ensimmäisen ilmeisen selityksen taakse. Tässä tekstissä tulen pyörittelemään tuon pienen pienen sanan ”ei” erilaisia painoarvoja ja kurkistan mitä oikeastaan sanotaan, kun sanotaan ei.   Rajaton kyllä-tyyppi Kielsin lastani pelaamasta videopelejä arki-iltaisin. Haluan, että hän viettäisi aikaansa ulkoillen, lukien ja leikkien. Haluan, että hänellä on välillä tylsää, koska tylsyys ruokkii luovuutta. Sanoin hänelle ei, vaikka se ei tuntunut meistä kummastakaan erityisen mukavalta. Lapsi otti ulkoa-asetetun rajan

Olen aina rakastanut syksyissä uuden aloittamisen tunnelmaa. Asetetaan tavoitteita, pakataan reput, ollaan täynnä motivaatiota ja lähdetään lippu korkealla kohti uusia seikkailuja. Kohti uutta minää. Samalla olen kokenut ristiriitaisena sen, että samaan aikaan puut alkavat riisua lehtiverhoaan, pellot kynnetään paljaiksi ja linnut kokoavat joukkonsa kuin jättääkseen uppoavan laivan. Uudet aloitukset ihmiselämässä ja kasvun loppuminen ympäristössä eivät oikein sovi samaan kuvaan.   Puut elävät luonnollisessa syklissä. Ne tietävät milloin ne ovat täydessä kukoistuksessaan, pudottavat hedelmänsä ja levittävät kypsyttämänsä siemenet. Ja sen jälkeen ravistelevat helpottuneina lehtensä voidakseen aloittaa uuden syklin. Voidakseen kerätä uutta elinvoimaa uutta kukoistusta varten. Ristiriita syksyn tuntemuksistani hiukan hälvenee tästä näkökulmasta tarkasteltuna.   Meidän ihmistenkin pitää päästää irti ja asettua puiden tapaan paljaina ottamaan vastaan uutta.   Luonnostelless

On kivaa kun on mukavaa! On mukavaa tehdä niitä asioita, joista tietää pitävänsä. Olla sellaisissa paikoissa ja sellaisten ihmisten seurassa. Monet meistä rakentavat elämäänsä juuri niin, että olisi mukava olla. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään mistä tiedät mistä pidät? Tai mistä et pidä? Jos et pidä kahvista, sinun on täytynyt joskus maistaa sitä. Jos taas rakastat avantouintia, sinun on täytynyt joskus uskaltaa mennä kylmään veteen. Opimme tuntemaan itseämme yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja jossain vaiheessa useimmille meistä tulee vastaan se piste, jossa toteamme, että olen riittävän aikuinen tietääkseni mistä pidän ja mistä en pidä, eikä minun enää tarvitse tehdä niitä asioita, joita en halua tehdä. Mukavuusalueella on kuitenkin sellainen ikävä taipumus, että mitä pidempään siellä oleilee, sitä pienemmäksi se kutistuu. Ja pahus sentään kun tämä elämä ei aina voi olla pelkästään mukavaa! Millaisista makuelämyksistä olisinkaan jäänyt paitsi, jos olisin uskonut nuoremp

Matka alkaa. Vakionopeuden säädin päälle. Onpa helppoa ja vaivatonta! Mikä loistava keksintö insinööreiltä! Ei tarvitse kytätä, voi lepuuttaa nilkkaa. Huomion pystyy kiinnittämään muihin olennaisiin (tai epäolennaisiin) asioihin tällä matkalla. Kunpa omaan elämäänsäkin voisi asettaa vakionopeuden. Mennä vaan ennaltamäärätyllä nopeudella ja nauttia matkasta. Aamu pakkasella. Mutkainen tie. Talvi pitää vielä otteessaan. Tie on paikoitellen liukas. Salakavalasti liukas. Vakionopeuteni on liian suuri tilannenopeudeksi...  Kuiva, suora tie.  Ei ketään missään. Alamäki. Olisi turvallista vähän lisätä vauhtia. Etenen vakionopeudella. Huippuni on hiottu pois.  Tuntuu hyvältä. Vauhtini on omaan tilanteeseeni juuri sopiva. Eteeni kääntyy risteyksessä toinen. Toinen, jonka nopeus on omaani alhaisempi. Väistämätön törmäys.  Takaa tulee kolmas.  Hän menisi lujempaa. Hän pystyisi siihen. Olen hänen tiellään jarruna. Tukkona. Jonoa kertyy taakseni. Vaaratilanne.  Ehkä se tasaiseksi hiottu, vakionope

Olisi ihanaa lähteä viikonlopuksi kaupunkilomalle Eurooppaan. Istuskella kahvilla terassilla lämpimän kevätauringon helliessä kasvoja, katsella ihmisvilinää, kuunnella katusoittajaa aukion laidalla. Ottaa varaslähtö kevääseen, kun Suomeen vielä sääennusteissa luvataan lunta ja pakkasta. Vaihtaa maisemaa hetkeksi, jotta jaksaisi taas arkea. Mutta kun ei saa matkustaa. Sen sijaan istun kotona ja luen uutisia uusimmista rajoituksista ja suluista. Kukaan ei osaa sanoa kuinka kauan tämä kestää, tai edes selventää mitkä rajoitukset tai suositukset milloinkin ovat voimassa ja missä. Omassa kuplassa meinaa unohtua, ettei Euroopan aukioillakaan kuulu katusoittajia tai näy ihmisvilinää. Ei saa edes sitä kahvia.  Kun isäni kuoli ennenaikaisesti vajaa viisi vuotta sitten, minun maailmani romahti. Se turvallinen maailma ja arki, johon olin tottunut, lakkasi yhtäkkiä olemasta. Muistan elävästi, kuinka sinä päivänä avasin oven naapurille ja rupattelin muutaman sanan. Vastasin puhelimeen, kun kuntosal