Pieni ajattelija

Kuluneet kaapinovet. Jonkun toisen valitsemat. Kompromissi. Tyytyminen. Palava halu elää itsensä näköistä elämää. Olen matkalla sinne, pienin askelin. Pienin muutoksin yritän tehdä kodistani itseni näköistä. Saada sen heijastamaan sitä kuka olen. Tartun maalipensseliin, ja huomaan epäröiväni. Entä jos siitä ei tulekaan hyvä? Jos jälki onkin epätasaista. Entä jos projekti onkin liian suuri pala haukattavaksi? Jos nyt aloitan niin tämä pitää myös saattaa loppuun. Haluanko oikeasti käyttää aikaani tähän, vai jääkö jotain olennaisempaa sillä aikaa tekemättä? Ratkaiseva päätös. Irroitan ensimmäisen oven saranoiltaan. Keittiö näyttää sekaiselta. Yhtäkkiä kirkkaassa päivänvalossa on näkyvillä kaikki se, mikä yleensä on piilotettuna. Vielä aloitettuani epäröin. Miten tässä kannattaisi edetä? Onkohan juuri tästä järkevä aloittaa? Päämääräni tuntuu olevan turhauttavan kaukana. Kadunkohan tätä vielä? Ensimmäinen pesukerta. Hionta. Toinen pesukerta. Takaisin ei ole mene

Palmusunnuntai. Kellot on juuri siirretty kesäaikaan. Aurinko paistaa ja lumi sulaa silmissä. Kävelytiet ovat aurinkoiselta puolelta kuivat. Olemme juuri katselleet viime kesän rantalomakuvia. Olisi kiva pudottaa muutama kilo ennen ensi kesän rantalomakelejä. Lähtisinkö lenkille? Ei viitsisi, ei jaksaisi. Kysyn itseltäni monta kertaa onko oikeasti yhtään hyvää syytä olla lähtemättä. Kun en sellaista keksi, kysyn saman ääneen muulta perheeltä. Salaa odotan että saisin jonkun syyn. Että he haluaisivat että juuri nyt tekisin ruokaa. Tai ainakin puolen tunnin päästä ja sitten olisikin ihan turha enää lähteä. Voisin heittäytyä marttyyriksi ja syyttää muita omasta saamattomuudestani. Mutta ei. Syytä ei tule. Ja sitten välähtää! - Mulla ei ole kenkiä! Vielä ei kai voisi lähteä lenkkareilla. Varpaat paleltuvat. Ja jos menisinkin hiekkatielle niin siellä on varmasti vielä niin märkää ja kuraista että lenkkarit olisivat tosi huono valinta. No nyt tämäkin tekosyy alkaa jo omiinkin