En minä mitään lomaa tarvitse. Etätyössä saa olla kotona, tehdä töitä omaan tahtiin, pulahtaa välillä, siirtää työpisteen ulos kauniilla ilmalla. Eikä työtahti ole edes enää niin rankka kuin kuukausi sitten. Hyvinhän tässä voisi tehdä töitä koko kesän. Minua sitä paitsi tarvitaan. Jostain se kuitenkin hiipii, pikkuhiljaa. Ei väsymys koputa oveen ja ilmoita että "olen nyt tässä, missä voin nukkua?". Se tuli vaivihkaa ensin toisella olkapäällä istuvana ärtymyksenä. Sitten se nappasi huumorintajuni kainaloonsa. En enää jaksanutkaan nauraa pienille hassuille jutuille. Kun kymmenen vuotta odottamani uusi vessan lavuaari ei sopinutkaan paikalleen, kuulin itseni sanovan "ei se mitään", mutta olkapäältä kuiskattiin kirosanoja. Tämäkään ei onnistu. Seuraavaksi tunsin poksahtavani kuin äärimmilleen venytetty ilmapallo aina kun joku pyysi minulta jotain. Olin mieluummin syömättä kuin päätin mitä laittaisin ruoaksi. Pallooni ei mahtunut enää yhtään hoputusta, vaatimusta, san
On suuria ajattelijoita, ja sitten on meitä ihan tavallisia pieniä ajattelijoita