Tänä aamuna saatoin joka-aamuiseen tapaani lapseni kouluun. Korjaan, kävelin samaa matkaa. Itsenäistyvälle lapselle siinä on melkoinen ero. Lapsi on iloinen siitä, että tulen koulumatkalle mukaan, mutta saattaa häntä ei tarvitse. Tänään mukanamme käveli myös yläkouluikäinen tyttäreni. Elokuiseen tapaan aamu oli kylmä, mutta aurinko lämmitti vielä. Kävellessämme hiekkatietä aurinko paistoi takaamme ja loi eteemme pitkät varjot. Lapset asettuivat tielle niin että peittivät varjoni. ”Äiti me peitettiin sun varjo!” En edes tiedä mitä vastasin, mumisin varmaan jotakin, koska pienempi lapsista pyysi anteeksi ja totesi että sinähän tarvitset varjoasi. Niin, tosiaan tarvitsen. En voi olla pelkkää valoa. Mieleeni tuli väistämättä Peter Pan, joka jahtaa karkailevaa ilkikurista varjoaan. Miksei Peter vain anna sen mennä? Varjo ei selvästikään halua olla kahlittuna isäntäänsä ja isännälle siitä on vain harmia. Kukaan ei kuitenkaan ole kokonainen ilman varjoaan. Jätin lapseni, ja hänen
On suuria ajattelijoita, ja sitten on meitä ihan tavallisia pieniä ajattelijoita