Eilen oli syntymäpäiväni, ja tänään on tyttäreni syntymäpäivä. Olemme saaneet valtavasti onnentoivotuksia. Olemme myös toivottaneet toisillemme onnea. Jokainen vanhempi toivoo, että heidän lapsensa olisivat onnellisia ja jokainen lapsi toivoo että vanhemmat olisivat onnellisia. Kuinka ihanaa ja helppoa elämä olisikaan jos kaikki olisivat onnellisia! Olen välttänyt onnellisuudesta puhumista koska a) siitä on tullut puhkikulutettu muotisana b) "kel onni on, se onnen kätkeköön". Eli kulttuurissamme ei ole ollut tapana julistaa onnellisuutta, päin vastoin. c) onnellisuuden ehdot on asetettu mahdottomiksi. Siitä on tullut utopiaa. Onnellisuuteen pyrkiminen on suorittamista - kärsimistä siihen asti kunnes utopia joskus voidaan saavuttaa. Harva siinä onnistuu. Ja vaikka onnistuisikin, on siinä vaiheessa suurin osa elämästä vietetty kituuttaen, uhraten, luopuen. Onko onnellisuus sen arvoista? Yksi onnellisuuden mahdottomaksi tekevistä ehdoista on oletus siitä, että sen tulisi olla
On suuria ajattelijoita, ja sitten on meitä ihan tavallisia pieniä ajattelijoita