Olen aina rakastanut syksyissä uuden aloittamisen tunnelmaa. Asetetaan tavoitteita, pakataan reput, ollaan täynnä motivaatiota ja lähdetään lippu korkealla kohti uusia seikkailuja. Kohti uutta minää. Samalla olen kokenut ristiriitaisena sen, että samaan aikaan puut alkavat riisua lehtiverhoaan, pellot kynnetään paljaiksi ja linnut kokoavat joukkonsa kuin jättääkseen uppoavan laivan. Uudet aloitukset ihmiselämässä ja kasvun loppuminen ympäristössä eivät oikein sovi samaan kuvaan. Puut elävät luonnollisessa syklissä. Ne tietävät milloin ne ovat täydessä kukoistuksessaan, pudottavat hedelmänsä ja levittävät kypsyttämänsä siemenet. Ja sen jälkeen ravistelevat helpottuneina lehtensä voidakseen aloittaa uuden syklin. Voidakseen kerätä uutta elinvoimaa uutta kukoistusta varten. Ristiriita syksyn tuntemuksistani hiukan hälvenee tästä näkökulmasta tarkasteltuna. Meidän ihmistenkin pitää päästää irti ja asettua puiden tapaan paljaina ottamaan vastaan uutta. Luonnostelless
On suuria ajattelijoita, ja sitten on meitä ihan tavallisia pieniä ajattelijoita