Pieni ajattelija

Matka alkaa. Vakionopeuden säädin päälle. Onpa helppoa ja vaivatonta! Mikä loistava keksintö insinööreiltä! Ei tarvitse kytätä, voi lepuuttaa nilkkaa. Huomion pystyy kiinnittämään muihin olennaisiin (tai epäolennaisiin) asioihin tällä matkalla. Kunpa omaan elämäänsäkin voisi asettaa vakionopeuden. Mennä vaan ennaltamäärätyllä nopeudella ja nauttia matkasta. Aamu pakkasella. Mutkainen tie. Talvi pitää vielä otteessaan. Tie on paikoitellen liukas. Salakavalasti liukas. Vakionopeuteni on liian suuri tilannenopeudeksi...  Kuiva, suora tie.  Ei ketään missään. Alamäki. Olisi turvallista vähän lisätä vauhtia. Etenen vakionopeudella. Huippuni on hiottu pois.  Tuntuu hyvältä. Vauhtini on omaan tilanteeseeni juuri sopiva. Eteeni kääntyy risteyksessä toinen. Toinen, jonka nopeus on omaani alhaisempi. Väistämätön törmäys.  Takaa tulee kolmas.  Hän menisi lujempaa. Hän pystyisi siihen. Olen hänen tiellään jarruna. Tukkona. Jonoa kertyy taakseni. Vaaratilanne.  Ehkä se tasaiseksi hiottu, vakionope

Olisi ihanaa lähteä viikonlopuksi kaupunkilomalle Eurooppaan. Istuskella kahvilla terassilla lämpimän kevätauringon helliessä kasvoja, katsella ihmisvilinää, kuunnella katusoittajaa aukion laidalla. Ottaa varaslähtö kevääseen, kun Suomeen vielä sääennusteissa luvataan lunta ja pakkasta. Vaihtaa maisemaa hetkeksi, jotta jaksaisi taas arkea. Mutta kun ei saa matkustaa. Sen sijaan istun kotona ja luen uutisia uusimmista rajoituksista ja suluista. Kukaan ei osaa sanoa kuinka kauan tämä kestää, tai edes selventää mitkä rajoitukset tai suositukset milloinkin ovat voimassa ja missä. Omassa kuplassa meinaa unohtua, ettei Euroopan aukioillakaan kuulu katusoittajia tai näy ihmisvilinää. Ei saa edes sitä kahvia.  Kun isäni kuoli ennenaikaisesti vajaa viisi vuotta sitten, minun maailmani romahti. Se turvallinen maailma ja arki, johon olin tottunut, lakkasi yhtäkkiä olemasta. Muistan elävästi, kuinka sinä päivänä avasin oven naapurille ja rupattelin muutaman sanan. Vastasin puhelimeen, kun kuntosal