Pieni ajattelija

Suru muutti meille asumaan. Tuli lupaa kyselemättä ja asettui taloksi. Petasin sille pedin ja katoin paikan ruokapöytään. Meillä oli aikamoisia sopeutumisvaikeuksia. Suru ei osannut ottaa paikkaansa. Se ei antanut tilaa, kulki perässä kuin äitiinsä takertuva pikkulapsi. Toiset tiesivät kertoa että Suru kyllä oppii talon tavoille. Oppii rytmin ja rutiinin, tulee osaksi arkea. Oman tilansa se kuitenkin tarvitsee. Meillä on ollut hetkemme. Toisinaan olen Surulle vihainen. En minä sinua tänne pyytänyt. En tällaista elämää tahtonut. Pärjäsin ihan hyvin ilman sinua. Välillä olemme melkeinpä ystäviä. Nautimme toistemme seurasta. Käperrymme sohvannurkkaan muistelemaan menneitä. Antaisin Surun koska vaan pois, käskisin sen jatkaa matkaansa, jos se tarkoittaisi sitä ettei se olisi koskaan tullutkaan. Jos se ei olisi ikinä astunut jalallaan kynnyksen yli ja tatuoinut katkeraa jälkeään sydämeni kohdalle. Mutta kun se sen kerran on tehnyt niin siihen se jää. Kaikki eivät ymmärrä miksi