Olisi ihanaa lähteä viikonlopuksi kaupunkilomalle Eurooppaan. Istuskella kahvilla terassilla lämpimän kevätauringon helliessä kasvoja, katsella ihmisvilinää, kuunnella katusoittajaa aukion laidalla. Ottaa varaslähtö kevääseen, kun Suomeen vielä sääennusteissa luvataan lunta ja pakkasta. Vaihtaa maisemaa hetkeksi, jotta jaksaisi taas arkea. Mutta kun ei saa matkustaa. Sen sijaan istun kotona ja luen uutisia uusimmista rajoituksista ja suluista. Kukaan ei osaa sanoa kuinka kauan tämä kestää, tai edes selventää mitkä rajoitukset tai suositukset milloinkin ovat voimassa ja missä. Omassa kuplassa meinaa unohtua, ettei Euroopan aukioillakaan kuulu katusoittajia tai näy ihmisvilinää. Ei saa edes sitä kahvia.
Kun isäni kuoli ennenaikaisesti vajaa viisi vuotta sitten, minun maailmani romahti. Se turvallinen maailma ja arki, johon olin tottunut, lakkasi yhtäkkiä olemasta. Muistan elävästi, kuinka sinä päivänä avasin oven naapurille ja rupattelin muutaman sanan. Vastasin puhelimeen, kun kuntosalilta soitettiin ja tarjottiin jatkosopimusta. En halunnut sanoa ääneen mitä oli tapahtunut. Halusin viimeisillä rippeillä pitää kiinni entisestä, vaikka järkeni jo tiesi kertoa, että entinen ei koskaan palaa. Minun oli hyväksyttävä se, että elämäni on muuttunut peruuttamattomasti ja samaan aikaan elämä ympärilläni jatkuu.
Kun suru oli tuore ja käsinkosketeltava, sain valtavasti tukea ja osanottoja. Minua kannateltiin, ja ympärilläni oli ihmisiä, jotka jaksoivat ottaa kantaakseen myös ne tehtävät, jotka normaalisti olisin tehnyt itse. Vuosi sitten kun meiltä katosi se arki ja turvallisuudentunne, johon olimme tottuneet, kannattelimme toisiamme. Etsimme uudenlaisia tapoja elää arkea ja näimme vaivaa tukeaksemme niitä, joihin pandemia osui rajuimmin. Pystyimme siihen, koska se kosketti meitä kaikkia ja uskoimme, että poikkeustilaa kestää vain hetken. Sitten voisimme jälleen palata normaaliin. Kuka meitä kannattelee nyt, kun tuntemamme normaali on muisto vain?
Isän kuoleman jälkeen sain katsoa syyllisiä silmiin. Niitä ihmisiä, jotka toiminnallaan – tai pikemminkin toimimattomuudellaan – olivat aiheuttaneet sen tilanteen, jonka seurauksena kävi se kaikkein kamalin. Kun jotain niin käsittämätöntä ja epäoikeudenmukaista tapahtuu, pysyi maailmassa edes jonkunlainen järjestys, koska joku oli siihen syyllinen. Tapahtuma ei ollutkaan vain sattumanvarainen. Auttoiko se? – Ei. Syyllisten nimeäminen ei tuonut minun entistä elämääni, eikä varsinkaan isän elämää, takaisin. Minun oli vielä seistävä silmästä silmään oman uuden elämäni kanssa. Vaikka kuinka koitin sen kieltää, estää sitä asettumasta, olin voimaton tuon lopullisuuden ja tosiasioiden edessä. Jäljelle jäi hyväksyntä.
Hyväksyin ajan kuluessa sen, että elämässäni oli aiemmin ollut jotain sellaista, mitä siinä ei enää tule olemaan. Hyväksyin myös sen, että kaipaus ja suru voivat elää rinnakkain ilon ja onnistumisten kanssa. Hyväksyin sen, että vaikka normaali oli rakennettava uudelleen, siinä oli myös osia entisestä elämästäni.
Me kaikki rakennamme nyt uudenlaista arkea. Pikkuhiljaa on hyväksyttävä, että vaikka joskus voisimme taas turvallisesti tavata toisiamme, juhlia, halata, viettää aikaa ihmisvilinässä ja juoda kahvia kevätauringossa katuterassilla, tämä aika jättää jälkensä. Epävarmuus ei tule poistumaan, mutta toisaalta, ei elämä ennenkään ollut pelkästään varmaa, ennalta-arvattavaa ja turvallista. Monet vakavista läheltäpititilanteista selvinneet ovat kertoneet pystyvänsä olemaan entistä kiitollisempia ihan tavallisista asioista ja tavallisesta arjesta. Ja monet vakavasti sairaat kertovat unelmoivansa siitä. Ihan tavallisista asioista. Mahdollisuudesta mennä ulos kevätaurinkoon, poimia ensimmäinen leskenlehti, nauttia kupillinen kahvia tai teetä. Kiitollisuus toivottomuuden keskellä saa elämän tuntumaan vähän enemmän elämältä.
Tänään minä hyväksyn sen, että tämän arjen jälkeen tulee pandemian jälkeinen arki. Hyväksyn myös sen, ettei kukaan osaa kertoa millainen se on. Varmasti siinä tulee olemaan myös paljon hyvää. Mikä mahtava seikkailu!
P.S. Jos haluat kuulla lisää hyväksynnästä omassa arjessa, lataa ilmainen videoluentoni tästä
Kommentit
Lähetä kommentti