Siirry pääsisältöön

Vakionopeudelle säädetty elämä

Matka alkaa. Vakionopeuden säädin päälle. Onpa helppoa ja vaivatonta! Mikä loistava keksintö insinööreiltä! Ei tarvitse kytätä, voi lepuuttaa nilkkaa. Huomion pystyy kiinnittämään muihin olennaisiin (tai epäolennaisiin) asioihin tällä matkalla. Kunpa omaan elämäänsäkin voisi asettaa vakionopeuden. Mennä vaan ennaltamäärätyllä nopeudella ja nauttia matkasta.

Aamu pakkasella. Mutkainen tie. Talvi pitää vielä otteessaan. Tie on paikoitellen liukas. Salakavalasti liukas. Vakionopeuteni on liian suuri tilannenopeudeksi... 

Kuiva, suora tie. Ei ketään missään. Alamäki. Olisi turvallista vähän lisätä vauhtia. Etenen vakionopeudella. Huippuni on hiottu pois. 

Tuntuu hyvältä. Vauhtini on omaan tilanteeseeni juuri sopiva. Eteeni kääntyy risteyksessä toinen. Toinen, jonka nopeus on omaani alhaisempi. Väistämätön törmäys. 

Takaa tulee kolmas. Hän menisi lujempaa. Hän pystyisi siihen. Olen hänen tiellään jarruna. Tukkona. Jonoa kertyy taakseni. Vaaratilanne. 


Ehkä se tasaiseksi hiottu, vakionopeudelle säädetty elämä ei olekaan tavoittelemisen arvoinen. Ehkä haluankin tuntea huiput ja mutkat. Ehkä haluankin kyetä jarruttamaan, kun tilanne niin vaatii. Ehkä onkin ihan hyvä pystyä sopeutumaan toistenkin vauhtiin. Mukailla, sovittaa, etsiä. Ehkä onkin hienoa ottaa polkimet omaan kontrolliinsa. Ehkä. 


P.S. Jos haluat kuulla lisää oman vauhdin sovittamisesta, lataa ilmainen videoluentoni "Kolme askelta kohti omalta tuntuvaa elämää" tästä

Labels:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Valoa ja varjoja

Tänä aamuna saatoin joka-aamuiseen tapaani lapseni kouluun. Korjaan, kävelin samaa matkaa. Itsenäistyvälle lapselle siinä on melkoinen ero. Lapsi on iloinen siitä, että tulen koulumatkalle mukaan, mutta saattaa häntä ei tarvitse. Tänään mukanamme käveli myös yläkouluikäinen tyttäreni. Elokuiseen tapaan aamu oli kylmä, mutta aurinko lämmitti vielä. Kävellessämme hiekkatietä aurinko paistoi takaamme ja loi eteemme pitkät varjot. Lapset asettuivat tielle niin että peittivät varjoni. ”Äiti me peitettiin sun varjo!” En edes tiedä mitä vastasin, mumisin varmaan jotakin, koska pienempi lapsista pyysi anteeksi ja totesi että sinähän tarvitset varjoasi. Niin, tosiaan tarvitsen. En voi olla pelkkää valoa.   Mieleeni tuli väistämättä Peter Pan, joka jahtaa karkailevaa ilkikurista varjoaan. Miksei Peter vain anna sen mennä? Varjo ei selvästikään halua olla kahlittuna isäntäänsä ja isännälle siitä on vain harmia. Kukaan ei kuitenkaan ole kokonainen ilman varjoaan.   Jätin lapseni, ja hänen
1 kommentti
Lue lisää

Mukavuusalueella on mukavaa – kunnes ei enää ole

On kivaa kun on mukavaa! On mukavaa tehdä niitä asioita, joista tietää pitävänsä. Olla sellaisissa paikoissa ja sellaisten ihmisten seurassa. Monet meistä rakentavat elämäänsä juuri niin, että olisi mukava olla. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään mistä tiedät mistä pidät? Tai mistä et pidä? Jos et pidä kahvista, sinun on täytynyt joskus maistaa sitä. Jos taas rakastat avantouintia, sinun on täytynyt joskus uskaltaa mennä kylmään veteen. Opimme tuntemaan itseämme yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja jossain vaiheessa useimmille meistä tulee vastaan se piste, jossa toteamme, että olen riittävän aikuinen tietääkseni mistä pidän ja mistä en pidä, eikä minun enää tarvitse tehdä niitä asioita, joita en halua tehdä. Mukavuusalueella on kuitenkin sellainen ikävä taipumus, että mitä pidempään siellä oleilee, sitä pienemmäksi se kutistuu. Ja pahus sentään kun tämä elämä ei aina voi olla pelkästään mukavaa! Millaisista makuelämyksistä olisinkaan jäänyt paitsi, jos olisin uskonut nuoremp
Lähetä kommentti
Lue lisää

Hei uusi normaali, minä hyväksyn sinut. Koska en muuta voi.

Olisi ihanaa lähteä viikonlopuksi kaupunkilomalle Eurooppaan. Istuskella kahvilla terassilla lämpimän kevätauringon helliessä kasvoja, katsella ihmisvilinää, kuunnella katusoittajaa aukion laidalla. Ottaa varaslähtö kevääseen, kun Suomeen vielä sääennusteissa luvataan lunta ja pakkasta. Vaihtaa maisemaa hetkeksi, jotta jaksaisi taas arkea. Mutta kun ei saa matkustaa. Sen sijaan istun kotona ja luen uutisia uusimmista rajoituksista ja suluista. Kukaan ei osaa sanoa kuinka kauan tämä kestää, tai edes selventää mitkä rajoitukset tai suositukset milloinkin ovat voimassa ja missä. Omassa kuplassa meinaa unohtua, ettei Euroopan aukioillakaan kuulu katusoittajia tai näy ihmisvilinää. Ei saa edes sitä kahvia.  Kun isäni kuoli ennenaikaisesti vajaa viisi vuotta sitten, minun maailmani romahti. Se turvallinen maailma ja arki, johon olin tottunut, lakkasi yhtäkkiä olemasta. Muistan elävästi, kuinka sinä päivänä avasin oven naapurille ja rupattelin muutaman sanan. Vastasin puhelimeen, kun kuntosal
Lähetä kommentti
Lue lisää