Siirry pääsisältöön

Missä Onni on?


Kuulin että Suomi on maailman onnellisin maa.

Tänään päätin heti aamusella lähteä katsomaan, että mistäköhän se Onni löytyisi. Vedin vaatteet niskaani ja lähdin ulos. Heti alkuun kävi selväksi, että tehtävä ei tule olemaan helppo. Joulukuinen aamu, plus asteita neljä, pimeää, vettä vihmoi ja paikoitellen oli tosi liukasta. Katsokaa vaikka itse!

 

Onneksi sain etsintäpartion avukseni. Suurin piirtein siinä vaiheessa, kun aloin olla varma, että Onni on varmasti lähtenyt lempipaikalleni Välimeren rannalle, Usko petti meidät ja lähti kotiin lämpimään. Tiesin jo, että kun Usko pettää, niin Toivo karkaa perässä. Toivo ei kauaa jaksa ilman Uskoa.

Jäimme Rakkauden kanssa vielä päämäärättömästi harhailemaan ja etsimään. Siinä on onneksi sellainen kumppani, joka pysyy vierellä.

Jossain vaiheessa mieleeni tuli, että en ole ihan varma miltä Onni näyttää. Entä jos se tulee vastaan, enkä huomaa? Jos se meneekin vain ohitseni? Itselläni oli heijastimet ja vilkkuvalot, mutta jotenkin aloin epäillä, että Onni ei ole muistanut niitä pukea ylleen. Ja mitä sitten, jos Onni osuukin kohdalle? Miten saan sen mukaan? En ollut ottanut matkaani säkkiä, johon sen voisin tunkea. Enkä edes talutushihnaa. Entä jos se ei halua seurata minua?

Totesin, että tämä etsintä taitaa olla aika turha juttu ja palasin kotiin. Vaihdoin kuivat vaatteet ylleni, keitin kupillisen lämmintä kahvia ja ryhdyin päivän puuhiini. Usko oli jo ehtinyt palautua aamun lenkistä. Toivolla taas on sellainen jännä piirre, että kun ne ovat hetken Uskon kanssa erossa toisistaan ja sitten taas palaavat yhteen, se vahvistuu. Katselin sitä hetken. Ihan kuin se olisi jotenkin kasvanut.

Rakkaus on kolmikon ujoin. Etenkin yksinään. Mutta voi kunpa näkisitte sen, kun se uskaltaa tulla esiin. Mikä kauneus! Se suorastaan loistaa!

Jatkoimme siinä nelistään päiväämme. Ei meitä suuremmin haitannut, vaikka Onni jäi löytymättä. Välillä jotakin kiukutti, kun tuli nälkä, välillä nauroimme sydäntemme kyllyydestä. Kirjoittelimme joulukortteja läheisillemme ja teimme ihan tavallisia juttuja.

Vielä illalla nukkumaan mennessä mietin miltä se Onni mahtaa näyttää.

Silloin Toivo kuiskasi, että huomenna pitäisi olla parempi keli. Levätään ensin ja jatketaan etsimistä sitten.

Labels:

Kommentit

Lähetä kommentti

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Valoa ja varjoja

Tänä aamuna saatoin joka-aamuiseen tapaani lapseni kouluun. Korjaan, kävelin samaa matkaa. Itsenäistyvälle lapselle siinä on melkoinen ero. Lapsi on iloinen siitä, että tulen koulumatkalle mukaan, mutta saattaa häntä ei tarvitse. Tänään mukanamme käveli myös yläkouluikäinen tyttäreni. Elokuiseen tapaan aamu oli kylmä, mutta aurinko lämmitti vielä. Kävellessämme hiekkatietä aurinko paistoi takaamme ja loi eteemme pitkät varjot. Lapset asettuivat tielle niin että peittivät varjoni. ”Äiti me peitettiin sun varjo!” En edes tiedä mitä vastasin, mumisin varmaan jotakin, koska pienempi lapsista pyysi anteeksi ja totesi että sinähän tarvitset varjoasi. Niin, tosiaan tarvitsen. En voi olla pelkkää valoa.   Mieleeni tuli väistämättä Peter Pan, joka jahtaa karkailevaa ilkikurista varjoaan. Miksei Peter vain anna sen mennä? Varjo ei selvästikään halua olla kahlittuna isäntäänsä ja isännälle siitä on vain harmia. Kukaan ei kuitenkaan ole kokonainen ilman varjoaan.   Jätin lapseni, ja hänen
1 kommentti
Lue lisää

Mukavuusalueella on mukavaa – kunnes ei enää ole

On kivaa kun on mukavaa! On mukavaa tehdä niitä asioita, joista tietää pitävänsä. Olla sellaisissa paikoissa ja sellaisten ihmisten seurassa. Monet meistä rakentavat elämäänsä juuri niin, että olisi mukava olla. Oletko koskaan pysähtynyt miettimään mistä tiedät mistä pidät? Tai mistä et pidä? Jos et pidä kahvista, sinun on täytynyt joskus maistaa sitä. Jos taas rakastat avantouintia, sinun on täytynyt joskus uskaltaa mennä kylmään veteen. Opimme tuntemaan itseämme yrityksen ja erehdyksen kautta. Ja jossain vaiheessa useimmille meistä tulee vastaan se piste, jossa toteamme, että olen riittävän aikuinen tietääkseni mistä pidän ja mistä en pidä, eikä minun enää tarvitse tehdä niitä asioita, joita en halua tehdä. Mukavuusalueella on kuitenkin sellainen ikävä taipumus, että mitä pidempään siellä oleilee, sitä pienemmäksi se kutistuu. Ja pahus sentään kun tämä elämä ei aina voi olla pelkästään mukavaa! Millaisista makuelämyksistä olisinkaan jäänyt paitsi, jos olisin uskonut nuoremp
Lähetä kommentti
Lue lisää

Hei uusi normaali, minä hyväksyn sinut. Koska en muuta voi.

Olisi ihanaa lähteä viikonlopuksi kaupunkilomalle Eurooppaan. Istuskella kahvilla terassilla lämpimän kevätauringon helliessä kasvoja, katsella ihmisvilinää, kuunnella katusoittajaa aukion laidalla. Ottaa varaslähtö kevääseen, kun Suomeen vielä sääennusteissa luvataan lunta ja pakkasta. Vaihtaa maisemaa hetkeksi, jotta jaksaisi taas arkea. Mutta kun ei saa matkustaa. Sen sijaan istun kotona ja luen uutisia uusimmista rajoituksista ja suluista. Kukaan ei osaa sanoa kuinka kauan tämä kestää, tai edes selventää mitkä rajoitukset tai suositukset milloinkin ovat voimassa ja missä. Omassa kuplassa meinaa unohtua, ettei Euroopan aukioillakaan kuulu katusoittajia tai näy ihmisvilinää. Ei saa edes sitä kahvia.  Kun isäni kuoli ennenaikaisesti vajaa viisi vuotta sitten, minun maailmani romahti. Se turvallinen maailma ja arki, johon olin tottunut, lakkasi yhtäkkiä olemasta. Muistan elävästi, kuinka sinä päivänä avasin oven naapurille ja rupattelin muutaman sanan. Vastasin puhelimeen, kun kuntosal
Lähetä kommentti
Lue lisää